Viime päivät on kuluneet rauhassa. Kotona. 

Jotenkin tosi rauhallista ja ihan kuin mulla ei ois oikeestaan ees mitään tarvetta tehdäkään mitään muuta. Olen viihtynyt tosi hyvin itsekseen, perheen kanssa ja tietenkin puoliskon kanssa. Ihan kuin en olisi vuosiin tajunnut miten hyvä on olla kotona. Olla vaan rauhassa. Tehdä ihan tavallisia asioita. Jopa pyykinpesu on tuntunut kivalta kun on aikaa ja saa rauhassa laitella.

Jotenkin tuntuu hirmu hyvältä, rauhalliselta. Ei mitään sellasta hulvatonta-happy-happy-joy-joy-bile-hyper-meininkiä vaan tasaista oloa. Kotona olemista henkisesti ja fyysisesti. Yksin olokaan ei tunnu milläänlailla pahalta, ei yksinäisyydeltä ja ulkopuolelle jäämiseltä vaan hyvältä oravanpyörästä ja hektisyydestä hyppäämiseltä.

Olen tässä vähitellen katsellut jo tavaroita mitä tarvitaan reissuun. Pyykännyt kerrankin ajoissa vaatteita, miettinyt ja kartoittanut mitä vielä tarvitsee ostaa tai lainata mukaan. Pakkaaminen tuntuu kivalta, hymyilyttää, melkein naurattaa. Vähän uli 20 päivää ja karistetaan tää maa jaloistamme ja suunnataan sinne mihin molempien sydämestä on jäänyt pala. Kreikkaan. 

Nytkin väkisinkin hymyilyttää kun ajattelen sitä tunnetta kun astuu lentokentälle määränpäässä, tuuli ja tuoksu, lämpö iskee kasvoihin. Ilma on lämmin ja väreilee lentokentän lämpimän asfaltin päällä. Tietää että kohta ollaan tavernassa, korkataan reissun ekat huurteiset. Syödään jotain niistä kymmenistä vaihtoehdoista jotka jo nyt nostaa veden kielelle pelkästä ajatuksesta. On vain se hetki, se viikko, me, kreikka, lämpö, historia, maisemat... Kaiken tän kuluneen vuoden ja viime vuoden paskan jälkeen tuntuu että me ollaan niin ansaittu tää.