Sirryn tuonne lili.fi:n puolelle kirjoittelemaan.

tulkaahan lukemaan :

http://www.lily.fi/blogit/run-babe-run

Ei en ole kuollut sukupuuttoon tai hautautunut karkkimaan suklaajärveen. En myöskään ole lopullisesti eksynyt hiilariviidakkoon ja liimanatunut sohvaan märiseväksi mytyksi.

Lähellä kyllä oli. Kesä ja lomakausi lipsautti taas syömiset päin sitä kuuluisaa mäntyä ja kaikkia muitakin havupuita. Sitä luulee osaavansa kohtuuden mutta helposti sitä karkaa sinne kohtuuttomuuden luvattuun maahan jossa toinen käsi hamuaa  karkkia suuhun ja toinen käsi pitelee selkää kun taas sattuu. Errare humanun est.

Löysin kaikessa hiljaisuudessa Kukkalaakso.com:n "Haluan olla minä"-haasteen. ( http://kukkalaakso.com/haluan-olla-mina/ ) 

Muutoksia joita sen avulla olen nyt pian 3 viikkoa toteuttanut ovat:

- Aamulla potkaisen päivän käyntiin isolla tuopilla vettä jossa on sitruunaa ja kalaharin suolaa. Olin tämän suolahomman kanssa melko skeptinen, mutta sen olen ainakin huomannut että nyt kun liikuntaa on taas ollut paljon niin ei ole tullut huimausta/rytmipulmia sydämeen jne joita joskus aiemmin on ollut liikunnan lisääntyessä (magnesiumit laskivat normaalin alarajoille).

-Viljat on olleet kohta 3 viikkoa melkein kokonaan pois ruokavaliosta. Sanon melkein koska olen tässä syönyt ravintolassa yhden kevätkääryleen ja kotona yhden pienen palan valkosipulipatonkia.

-maitotuotteiden (etenkin turkkilainen jogurtti) suurkuluttajasta on tullut minimoija. Oon korvannut jogurtin soija-jogurtilla. Sille kyllä etsin yhä vaihtoehtoja koska jotkut lähtee väittää soijan olevan myös kaikkea muuta kun terveyspommi. Kahvissa toimii hyvin mantelimaito ja soijamaitoakin oon kokeillut, samoin soijakermaa.

- Peruna, pasta ja riisi on nou nou. Mut nehän oon ennestään jo tiennyt itselleni ei niin hyviksi tuotteiksi. 

- Lisätty sokeri on ehdoton EI. Työstän vielä päässäni täydellistä sokerittomuutta. Sen aika ei tunnu olevan nyt koska muutoksia on muitakin ensin omaksuttavaksi. Mutta nyt on jo selvää että ei karkkia, ei sokeria kahviin, ei sokeria lisättynä mihinkään. Ei suklaata. Ei kakkuja tai keksejä tms (joissa toki on muutakin josta haluan eroon).

Joku siellä miettii että mitä sitten enää jää syötäväksi? No vaikka mitä.

Paljon kasviksia (on niitä nääs muitakin kun peruna), kalaa ja lihaa sopivasti. Itse en ainakaan niissä pihtaile jos on tosissaan nälkä. (Luomuna tai ainakin marinoimattomana). Kaalista on vallankin tullut suosikki. Onko esim helpompaa ruokaa (ja melko edullistakin) kun paistettu kaali ja (luomu)jauheliha? Pikainen kaalilaatikko. Aivan ihanaa.

Marjoja reilusti. Mustikoita, vadelmia, kirpeämpiä kavereta kanssa.

Kanamuna on erittäin monipuolinen tuote josta itse olen oppinut tekemään esim gluteiinittomia lettuja, aamu"puuroa", munakkaita vaikka mitä. 

Jos iskee ihan kauhee leipähimo niin netti on pullollaan ohjeita jossa viljat korvataan esim psylliumjauheella ja mantelijauheella. Okei osassa käytetään myös esim juustoraastetta (joka taas on maitotuote) mutta nää on niitä kysymyksiä joissa jokainen valinnee itse mikä on pienin paha.

Syötävää siis piisaa kyllä, ja hyvää sellaista. 

Mitä hyvää tästä on seurannut?

painoa on pudonnut noin 2kg vajaassa 3:ssa viikossa, sen enempää nipottamatta. En laske kaloreita, en hiilareita en mitään. Syön 4-5x riippuen onko kuinka nälkä ja kuinka paljon oon fyysisesti kuluttanut päivässä. 

Elokuun lopulla olin kunnossa jossa mun spondyloarthropatia oli niin pahana että lääkkeistä huolimatta särki ranteitakin jo selän lisäksi. Olin pahalla tuulella ja ahdistunut. Turvotti niin kovaa ettei sormukset liikkuneet sormessa ja sukista jäi rantu nilkkoihin. Samoin maha oli kun ilmapallo. kaasupallo jos rehellisiä ollaan. Eikä kyse ollu mistään ilokaasusta tai heliumista. 

Nyt on tosiaan paino pudonnu ja muutenkin olo keventynyt, ja mielialassa on radikaali muutos! Oon taas paljon iloisempi ja positiivisempi. jaksan liikkua ja osallistua. <3 Kolmisen viikkoa sitten kreikan matkan jälkeen itkin koska mun syksyssä ja loppuvuodessa ei ollut muka mitään enää mitä odottaa. Ja sitähän oli hyvä hoitaa mm karkilla.... Nyt oon jaksanut sisällyttää liikuntaa arkeen useampia tunteja viikossa ja jopa pitkään pähkäillyn kuntosalin käytön oon aloittanut.

Edelleenkään mun tarkoitukseni ei ole toteuttaa mitään "laihdutuskuuria", en tähtää ensisijaisesti siihen että pitää olla laiha ja mallin mitoissa ja jotenkin sitä kautta kauneusihanteiden mukainen. Nyt tähdätään terveyteen ja monien vuosien sairastelukierteen jälkeen kropan asettumiseen ja parhaimman vasteen saamiseen lääkkeistä. Jos siinä sivussa paino putoaa niin en toki loukkaannu. Tiedän toki että mulla on hyvin paljonkin turhaa kuormaa joka ei ole hyväksi nivelsairaudessa, mutta en halua enää arvottaa itseäni enkä muita sen perusteella paljonko joku painaa tai onko lihaksia vai pläskiä. KEHORAUHA kokoon katsomatta, jokainen määritelköön ihanne olomuotonsa itse.

Tässä vielä muutamia kuvia nykyisestä arjesta <3.

"Munapuuroa", elikkä kookospuuroa. Kanamunaa, soijakermaa ja kookosjauhetta/kookosjauhoa. On meinaan hyvää etenkin voisilmän ja kanelin kanssa. Ja helppo tehdä. Nälkä ei oo tänäänkään tullut vaikka noin klo 9 söin tuon setin ja kello on jo yli puolenpäivän.

Kaupassa käydään pienet ostokset hakemassa kävellen, pidemmän kautta kurvaten. Omaa aikaa parhaimmillaan.

maitotuotteiden korvaajat. Alpron soijajogurtti ja mantelimaito. Omegaa kehiin myös, samoin D-vitamiiniä (tuon tuotteen lisäksi myös erikseen). Lisäksi kalkkia purkista, kalaharin suolaa sitruunan kera aamujuomaan. Sitruunatiivistettä ruikin ruokiin ym.

Viime päivät on kuluneet rauhassa. Kotona. 

Jotenkin tosi rauhallista ja ihan kuin mulla ei ois oikeestaan ees mitään tarvetta tehdäkään mitään muuta. Olen viihtynyt tosi hyvin itsekseen, perheen kanssa ja tietenkin puoliskon kanssa. Ihan kuin en olisi vuosiin tajunnut miten hyvä on olla kotona. Olla vaan rauhassa. Tehdä ihan tavallisia asioita. Jopa pyykinpesu on tuntunut kivalta kun on aikaa ja saa rauhassa laitella.

Jotenkin tuntuu hirmu hyvältä, rauhalliselta. Ei mitään sellasta hulvatonta-happy-happy-joy-joy-bile-hyper-meininkiä vaan tasaista oloa. Kotona olemista henkisesti ja fyysisesti. Yksin olokaan ei tunnu milläänlailla pahalta, ei yksinäisyydeltä ja ulkopuolelle jäämiseltä vaan hyvältä oravanpyörästä ja hektisyydestä hyppäämiseltä.

Olen tässä vähitellen katsellut jo tavaroita mitä tarvitaan reissuun. Pyykännyt kerrankin ajoissa vaatteita, miettinyt ja kartoittanut mitä vielä tarvitsee ostaa tai lainata mukaan. Pakkaaminen tuntuu kivalta, hymyilyttää, melkein naurattaa. Vähän uli 20 päivää ja karistetaan tää maa jaloistamme ja suunnataan sinne mihin molempien sydämestä on jäänyt pala. Kreikkaan. 

Nytkin väkisinkin hymyilyttää kun ajattelen sitä tunnetta kun astuu lentokentälle määränpäässä, tuuli ja tuoksu, lämpö iskee kasvoihin. Ilma on lämmin ja väreilee lentokentän lämpimän asfaltin päällä. Tietää että kohta ollaan tavernassa, korkataan reissun ekat huurteiset. Syödään jotain niistä kymmenistä vaihtoehdoista jotka jo nyt nostaa veden kielelle pelkästä ajatuksesta. On vain se hetki, se viikko, me, kreikka, lämpö, historia, maisemat... Kaiken tän kuluneen vuoden ja viime vuoden paskan jälkeen tuntuu että me ollaan niin ansaittu tää.

Mikä lie lorvikatarri iskenyt nyt näille leveyksille, mutta yhtä aikaa helteiden hiipumisen kanssa on hiipunut liikuntainto johonkin. En vaan saa aikaiseksi.

Olen kovasti viime aikoina pyöritellyt päässäni syksyä ja mitä haluaisin alkaa silloin harrastaa. Viime vuodet ovat kuluneet hyvin tiiviisti tanssiharrastuksen ja kisatreenauksen parissa, mutta jotenkin edellisten kisojen jälkeen keväästä asti on vaivannut todellinen innonpuute ja jopa lievä kammo-ahdistus-epävarmuus sen suhteen onko musta enään koko hommaan.

Jotenkin yksilö-sarjassa kisaaminen ainakin tunyuu oelvan ehdoton nou nou nyt, ei vaan tunnu yhtään siltä että hinkuisin uusien kisatanssien kimppuun ja alkaisin taas taistella tekniikan ja varaatioiden kanssa. Vartalonhallinta? Käännöstekniikka? Tanssiasento? Tulkinta? Rytmin käyttö... Somebody shoot me.

Rakastan kyllä tanssimista, tiedän että se on tuolla jossain sisällä se kipinä. Mutta tuntuu että olen kadottanut tanssista hauskuuden piiskaamalla itseäni vain kisasuorituksiin. Motivaatio on mennyt vuoristorataa joten hetkittäin olen treenannun kovastikin, kunnes on tullut notkahdus ja ah niin raknetavat "vit*u mä oon vanha-läski-kömpelys, ei musta oo tähän. kaikki muut on niin paljon parempia jne..."

Jotenkin se että asettaa itsensä arvioitavaksi, pantavaksi paremmuusjärjestykseen, esille jotta muut voivat merkitä kynillään tuomaripapreihin havaintoja hyvistä ja huonoista puolista ja alttiiksi ylesiön rakkaudelle tai säälille, saa mut aina menettämään kontaktin siihen kuka minä olen. Mitä minä osaan. Alan hermoilla. Alan yrittää liikaa. Haluan näyttää. Haluan yllättää. Pelkään olevani viimeinen. Haluan voittaa, mutta jos voitan niin epäilen että on tapahtunut joku virhe. En osaa iloita voitoista koska jään surkuttelemaan jotain yksityiskohtaa joka meni pieleen...

Toisaalta mulla on paritanssin puolella maailman paras pro-am pari, tai oikeamminkin opettaja. Pro-am tanssin ideahan on että oppilas (am) tanssii yhdessä opettajansa (pro) kanssa ennalta opetellut tanssilajit, joko harjoiteltuihin rutiineihin tai sitten täysin "improvisoituna" niin sanotusti lead-and-follow (eli "vienti ja seuraaminen") periaatteella. Joten siinä miele4ssä en ole täysin haudannut ajatusta että jatkaisin paritanssi puolella... Koska kuitenkin rutiinit periaatteessa osaan, toki aina on parannettavaa paljonkin, mutta mitään ei tarvitsisi välttämättä alottaa alusta vaan voisi jatkaa siihen mihin keväällä jäätiin. Yksilösarjassa kun vaihtuu taas tanssit niin niissä sitä hommaa olisi sitten ihan liikaa tähän mielentilaan.

Viimeisissä kisoissa sössin aivan täysin pro-am kisasarjani suoritukset, tai no 2 niistä. Twostep ja Cha Cha menivät aivan totaalisen päin helvettiä koska en osannut muuta kuin panikoida. Itkien pois kisaparketilta. fine. Viimeiseen koitokseen eli West Coast Swingiin oli todellakin iso työ koota itsensä. Itkin hotellihuoneessa vaihatessani westi-kuteita päälle, hetken jo päätin etten enää meni kolmatta tanssia tanssimaan, mutta jostain löytyi se voima että päätin että nyt perkele loppuu tää vollottaminen että saakeli menen ja voitann edes yhden noista tansseista. ja niinhän siinä kävi että westin voitinkin. Tosin eihän se mitään korjannut enää kun kahden edellisen tanssin sössimällä olin jo niin vankasti viimeisellä sijalla...

Jotenkin tämän täysin jäätävän pohjanoteerauksen jälkeen on vaikea ajatella että mulla olisi oikein mitään annettavaa kisalattialla. Tuntuu vaikealta edes ajatella menevänsä yhteisiin pro am treeniryhmän harjoituksiin. Koska kuitenkin vertaan itseäni muihin vaikka kuinka yritän että ottaisin vaan rennosti. Olen jotenkin vielä tässä itseni hyväksymisen polulla niin raakile ja vereslihalla että en ehkä edes halua asettaa itseäni arvosteltavaksi tai saattaa itseäni siihen tilaan että huomaan taas lannistavani itse itseäni omilla vertailuillani. Fiksuutta vai pelkuruutta? Who knows.

Mutta jotain syksylle täytyy keksiä. Jotain tanssiinkin liittyvää? Jonkunlainen paluu juurille pelkän hauskanpidon pariin? Ehkä talvella yhdet pienemmät, rennommat kilpailut?

Pelkkää West Coast Swingiä voisin tanssia jos löytyy kiva ryhmä tai kivat tunnit joille mennä mukaan. Sen kisaaminenkin saattaisi jopa vielä sopia ajatusmaailmaan, koska sen saralla kilpaileminen on rennompaa. Sosiaalisempi hauskanpito tapahtuma.

Jokatapauksessa, liikuntaharrastus täytyy syksylle löytyä. Nih. Piste.

Viimeisimmistä kisoista, pro am Twostep.

http://www.youtube.com/watch?v=13SYSdVTkDQ

Youtube linkki viimeisimpien kisojen iltabileiden West Coast Swing kilpailujen karsinnasta. Minut löytää vas. reunasta. Musta pitsipaita & mustat housut, lohenpunainen toppi. kisanumero taisi olla 106? Tämän sarjan voitin, eli näistä karsinnoista mentiin sitten finaaliin.