Vuosien blogi tauon jälkeen iski jälleen halu kirjoittaa joten tässä ollaan, yleisön pyynnöstä huolimatta.

Mitä? Miksi? Kuka? Koska? Mitävi*tuahäh?

Näppäimistöä kurittamassa ja päätään purkamassa siis 30 ja vähän päälle entinen sohvaperuna joka elämän ihmeellisyyksien kautta on päätynyt pistämään fysiikkansa parempaan jamaan. Ja samalla myös oppia hyväksymään omat rajansa ja mielellään koettelemaan niitä. Toiveissa olisi myös parempi viihtyvyys omissa nahoissaan, kauneusihanteitä kumartelematta. Just becuse I´m worth it!

Elämä ei ole todellakaan kohdellut silkkihansikkain vaan tässä on viimeisen 5 vuoden sisällä menty läpi polven eturistisiteen repeämästä ja uuden samanmoisen tekemisestä ja kuntouttamisesta.

Seuraavana iski yli vuoden piina vatsan kanssa, helvetillisiä kipuja ja muuta mukavaa (säästän teidät yksityiskohdilta) ja syyksihän löytyi ja varmistui Crohnin tauti joka on vienyt sairaalaan niin kortisoni tiputukseen kuin leikkauspöydällekin kahteen kertaan. Hengenlähtö oli muutama vuosi sitten enemmän kuin lähellä juurikin leikkauskomplikaatioiden takia. Sanoin hyvästit melkein puolelle paksusuolestani ja kotiin palattiin jumalattomalla lääkarsenaalilla varustettuna. Samoja nappeja tässä popsitaan kuin elinsiirtopotilaat, tosin onneksi pienemmllä annoksella.

Eikä tässä vielä kaikki, Crohn alkoi rauhoittua ja palasin normaaliin elämään. Tanssiparketeille ja sorvin ääreen. Seuraavana alkoi enenevässä määrin selkä ja ja lonkka vihoitella. Pistin aluksi pitkään vain pläskiyden piikkiin, mutta siinä kohtaa kun eräänä juhannuksena puoliso joutui taluttamaan mut sänkyyn itkien (ei kyseessä eivät olleet susipaskat bileet vaan se että maksimimäärä käsikauppa kipulääkkeitä ei auttanut hevonpaskan vertaa) niin ajattelin että tässä saattanee olla nyt tosi kysessä. Magnettikuvat, tutkimukset, verikokeet, erikosilääkärit, varjoainekuvat... You name it, I did it. Ja tattadadaa: Selkärankareuma. Sen kanssa nyt on viime talvesta opeteltu elämään.

Se uusi ystäväni selkärankareuma on sen verran raju mun kohdalla että alkuvuodesta aloin piikittää itseeni ns biologista lääkettä (hinta 1200euroa ja rista kuussa. wuppiduu. kiitos kela maksukatosta!) , Humiraa, jota käytetään siinä vaiheessa vasta kun muut konstit on käytetty. En suosittele ketään lukemaan sivuvaikutuslistaa koska sen perusteella kaikki syövästä ms-taudin kautta kaljuuteen ja halvaukseen on käyttäjällä heti ensi viikolla. Mutta se pelasti mut ja oon ekaa kertaa useampaan vuoteen verikokeiden ja testien mukaan tervettä vastaavassa tilassa. Crohn lääkärilatinalla kerrottuna remissiossa ja selkärankareuma asettumassa. Tokikaan päivittäisistä kivuista ei pääse mihinkään, varmana koskaan. Kaikki syömiset ja juomiset ja liikkumiset vaikuttaa erittäin paljon joten opettelua piisaa takuulla vuosiksi.

Henkisesti melkoista via dolorosaa on kuljettu, suoraa sieltä helvetistä itään. Mutta lopputulema oli kuitenkin se että tässähän nyt saakeli elellään vaan vaikka ihan piruuttaan ja aina voi nousta kanveesista yhden kerren enemmän kuin sinne tiputetaan. Välillä valitetaan ja synkistellään mutta tuleen ei jäädä makaamaan. Toisaalta, äitelänimelänkliseistä juu, koen että mulle on annettu mahdollisuus. Toinen? Kolmes? viidestoista? Ja viimein olen ajatellut sen käyttää, sata lasissa.

Aloin reilu vuosi sitten katsella tarkemmin syömisiä ja herettälin liikuntaintoa uudelleen. Tanssisalilla onkin kulunut vaihteleva määrä tunteja viikosta, parhaimmillaan sellaista 10h/viikko tahtia. Lisänä lenkkiä ja satunnsita punttia/uintia. saldona vuodessa -12kg. Sekään ei todellakaan mun temperamentilla lähtenyt suoraviivaisesti vaan kaksi pois ja yksi takaisin mentaliteetillä. Mutta isompaa kilomäärää ei olisi kyllä millään psyyke voinut käsitelläkään kun nytkin on ruumiinkuva melko hakusessa.

Innostuin Humiran jälkeen juoksemisesta, koska saakeli PYSTYIN! Ja tänä keväänä olen ekaa kertaaelämäsääni juossut 5km putkeen. Nälkä kasvaa syödessä. Nyt tavoite ja osin tämän bloginkin punainen lanka on pyrkimys tämän vuoden aikana jusota 10km putkeen. Ihan sama kuinka puuskuttamalla tai hitaasti, mutta se on mun unelma ja sitä kohden mennään.

Tervetuloa lukemaan :)